Loppuraportti

Ajattelin kirjoittaa vielä tällaisen loppukoosteen työssäoppimismatkaltani Virosta, jossa kerään koko matkan kokemukset ja nähtävyydet linkkeineen (muka) selkeäksi kokonaisuudeksi. Kaikki työssäoppimiseeni liittyvät kirjoitukset voi lukea tästä.

Eli lähdin 6.7.2015 työssäoppimaan Veskimetsan ratsakeskukseen, joka on 70 hevosen hevosen ratsastuskoulu ja täten Tallinnan isoin. Kesällä osa hevosista oli laidunlomalla, joten tuntihevosia ja yksityishevosia oli tällähetkellä tallissa noin 50. Minut työhöni perehdytti vanhempi valmentaja, Pille Elson, joka on ilmeisen tunnettu ja arvostettu valmentaja Virossa ja hän kilpailee edelleen esteratsastuksessa omalla hevosellaan.

Miksi juuri Viro?

Matkustin ensimmäistä kertaa ulkomaille yksin ja englanninkieltäkään en ole hirveästi joutunut käyttämään, joten Viro tuntui sopivan turvalliselta ensikohteelta. Se on myös sopivan lähellä ja matkat ovat suht edullisia, eli jos koti-ikävä olisi iskenyt, olisin voinut tulla maitojunalla kotiin. Mutta eipä iskenyt ja sain enemmänkin tuulta purjeisiin matkustella tulevaisuudessa vielä enemmän! Ajatus lähteä ulkomaille tuli myös aika lyhyellä aikataululla ja ensimmäinen mieleen tuleva maa oli Viro. Laitoin hakemukset muutamalle tallille, jotka ”mainostivat” tarjoavansa ratsastusterapiaa ja Tihusen tilalle Muhuun, jossa järjestetään vaelluksia luonnonuskonnon ja muinaiskulttuurin merkeissä.

Mitä tein?

Kun minulle vastattiin Veskimetsasta, Pille sanoi, että ratsastusterapia on kesällä tauolla, mutta päätin lähteä silti työssäoppimaan heille. Veskimetsa oli itseasiassa ainut ratsastusterapia paikoista, josta vastattiin – muilla nettisivutkin olivat vain viroksi, joten saattoihan se olla niin etteivät he osanneet vastata englanniksi. Mutta olen tyytyväinen, että lähdin silti Veskimetsaan ja sainkin kuulla saapuessani tallille, että ratsastusterapeutti oli päättänyt järjestää muutaman asiakastapaamisen kun oli kuullut, että olisin tulossa työssäoppimaan. Heti ensimmäisenä päivänä siis pääsin avustamaan ratsastusterapeuttia asiakkaiden kanssa eli käytännössä talutin hevosta ja pysähdyin/lähdin liikkeelle/juoksin, kun terapeutti niin sanoi. Hän oli fysioterapeutti aikaisemmalta koulutukseltaan, joten työskenteli asiakkaidensa kanssa fysikaalisesta näkökulmasta. Jo pelkästään hevosen liike saa aikaan ratsastajassa tuntemuksia ja reaktioita ja lisäksi terapeutti saattoi teetättää hevosen selässä käsijumppaa, ”maailmanympärimatkan” ja vatsalihasliikkeitä. Lisäksi, asiakkaan tavotteista riippuen, hän saattoi liittää harjoituksiin kielellisiä harjoituksia, kuten hevoseen vaikuttamista äänellä (prrrr = pysähdy, sammu = käynti) sekä erilaisia loruja ja lauluja. Hän saattoi pyytää asiakasta kertomaan minkä värinen mikäkin asia on tai heitteli palloa asiakkaan kanssa. Monesti kuului iloinen ”tubli!” –lausahdus, joka tarkoitti, että asiakas oli tehnyt hyvin/oikein.

”Maailmanympärimatkassa” hevosen selässä istuessa nostetaan ensin omat jalat samalle puolelle hevosta, sitten nostetaan toinen jalka hevosen toiselle puolelle, niin että rintamasuunta on taaksepäin (niinkuin kuvassa), sitten käännytään taas sivuttain, niin että jalat ovat samalla puolella hevosta ja lopuksi käännytään rintamasuunta eteenpäin eli lähtöasentoon. Hevosen selässä käännytään siis 360 astetta. (Kuva arkistojeni kätköistä vuodelta 2013)

Ratsastusterapiassa avustamisen lisäksi ratsastin itse lähes päivittäin ja Pille sanoikin jakson lopussa, että hän on tyytyväinen, että sai ”valmentaa” minua, jolloin kehitystäkin pääsi tapahtumaan. Vaikka alkuperäisenä tavoitteenani ei ollut ollutkaan ratsastuksellisten taitojen kehittäminen, en laittanut pahakseni kun sain veloituksetta ratsastaa osaavan opettajan silmien alla! Mutta ratsastaminen todella käy työstä; jäntevänä hyvässä ryhdissä istuminen ja hevoseen tarvittaessa välittömästi vaikuttaminen ja vaikuttamisen lopettaminen, mutta samalla rentona oleminen (jottei rajottaisi hevosen liikettä) on sellainen tehtävä, josta kehitettävää löytyy ratsastajana ikuisesti.

Avustin myös muiden ratsastustunneilla, oikeastaan vain estetunneilla, eli olin tarvittaessa nostamassa tippunutta puomia ylös ja säätelemässä estekorkeutta. Oli myös opettavaista katsoa samalla muiden ratsastusta; miettiä mitä itse tekisi missäkin tilanteessa, miltä tietyn näköinen ratsastus saattaisi tuntua hevosen selässä, voisiko jotain tehdä eritavalla… Kun jotain liikettä miettii vaihe vaiheelta, liikkeeseen tarvittavat hermoradat ”vahvistuvat” ja aivot luulevat, että liike oikeasti tehdään. Näin voi harjoittaa itseään myös mielikuvaharjoittelulla.

Kuva Niitväljän ratsastuskisoista, joissa näki monenmoista ratsastustyyliä.

Lisäksi tehtäviini kuului myös tallitöitä, mutta itse karsinoiden siivoamisvuoroja en tehnyt kuin kaksi. Muuten hoidin hevosten aamuruokinnat kolme kertaa viikossa. Sekin kävi jo ihan työstä, sillä ainoat työtä helpottavat työkalut olivat kottikärryt ja niitäkin sai olla täyttämässä joka neljännen hevosen jälkeen ja kun tallissa oli se 50 päätä ruokittavana, vei heinien jako jälkien siivouksineen noin tunnin. Lisäksi jaoin aamulla myös väkirehut, mutta se oli jo huomattavasti sutjakampi toimenpide, vaikka melkein puolet hevosista söivätkin jotain omia myslejä.

Kahden karsinoiden siivoamisvuoron jälkeen, jotka olivat vieläpä peräkkäin, olin aika poikki. Karsinoissa oli paksuhko purukuivikekerros, joten siivoaminen oli aika raskasta ja oman aikansa vei kävelyt lantalan, puhtaan kuivikekasan ja tallin välillä. Lisäksi jotkut hevosista hidastivat työskentelyä (kaipasivat huomiota tai eivät tykänneet, että joku heiluu talikon kanssa heidän lähellään), sillä karsinat siivottiin pääasiassa hevosten ollessa niissä. Niinpä karsinoiden siivoamisvuoro ruokintoineen ja omine taukoineen vei semmoiset 11 tuntia.

Suomessakin vasta viime aikoina on alettu herätä hevostalouspuolellakin työtä helpottaviin ratkaisuihin, kuten työn koneellistamiseen. Esimerkiksi tallilla jossa itse opintojeni puolesta käyn, on karsinoiden pohjalla virtsan läpi päästävä kumimatto, joten karsinoista ei tarvitse siivota kuin kakat, käytävät puhdistetaan lehtipuhaltimella (ei lakaisemalla) ja hevosia tarhataan päästämällä ne karsinasta ja ne itse kulkevat kujia pitkin tarhaan. Pienet arjen helpotukset säästävät paljon aikaa ja myös pidentävät mahdollisesti työuraa, sillä tallityöt ovat fyysisesti hyvin kuormittavia ja yleensä vielä hyvin toispuoleisesti tehtäviä (olisikin hyvä osata käyttää talikkoa/hankoa/lapiota molemmin puolin).

Havaintokuva kahdeksan vuoden takaa, lennokasta touhua tuo karsinan siivous!

Vapaa-ajalla sitten tutustuin lähialueeseen ja vapaapäivinä ajoin monesti kauemmaksikin. Ensimmäisen tutustumisreissuni tein Veskimetsan vieressä olevaan Tallinnan eläintarhaan (linkki kirjoitukseen). Sitten kävin kiertelemässä Tallinnan vanhassa kaupungissa (linkki kirjoitukseen). Kolmantena viikonloppuna, kun mieheni lensi Suomesta viikonloppulomalle Tallinnaan, kävimme silloinkin vanhassa kaupungissa ja seuraavana päivänä Palmsen kartanolla Lahemaan kansallispuistossa (linkki kirjoitukseen). Kävimme viikonloppuna tutustumassa pikaisesti myös Piritan luostariin ja Maarjamäen muistomerkkiin. Toisella viikolla lähdinkin jo hieman kauemmas (linkki kirjoitukseen) ja kävin Keilan kunnassa ihastelemassa Keilan vesiputousta ja lähellä sijaitsevaa restaroitua Keila-Joan kartanoa. Kävin etsimässä myös muita lähellä sijaitsevia vesiputouksia, mutta näin kuivaan vuodenaikaan pienemmissä vesiputouksissa ei luonnolisestikaan ole vettä. Seuraavana päivänä (linkki kirjoitukseen) ajelin vielä kauemmas, Haapsaluun, jossa tutustuin Piispanlinnaan (jossa kuulema kummittelee), rautatiemuseoon ja itse keskustaan. Paluumatkalla pysähdyin Laitsen linnassa. Lähtiessäni Valasteen vesiputoukselle ja Ontikan rantatörmälle, jouduin keskeyttämään matkani Rakveren kohdalla huonon sään takia (linkki kirjoitukseen). Kerkesin kuitenkin käydä tutustumassa Rakveren linnoitukseen, Tarvan patsaaseen, Vanamõisan, Palmsen ja Kolgan kartanoihin. Kartanoteemalla jatkoin myös loppuviikosta (linkki kirjoitukseen), kun menomatkalla Niitväljään esteratsastuskisoihin pysähdyin Harkun kartanolla. Seuraavana päivänä kävin Rummun louhoksella, joka on mielestäni ehkä vaikuttavin tutustumiskohteeni Viron reissulta. Paluumatkalla pysähdyin Vasalemman kartanolla sekä Padisen kartanolla ja luostarissa. Jatkoin matkaani aina Pakrin majakalle saakka, josta lähdin ajelemaan kämpille. Matkalla Pärnuuseen (linkki kirjoitukseen), pysähdyin Vaimõisan ja Kaelasen kartanolla. Pärnuussa tutustuin uimarantaan, keskustaan, Punaiseen torniin ja Mudaravilaan. Viimeisellä viikolla (linkki kirjoitukseen) suunnistinkin het alkuun Muhun saarelle Tihusen tilalle ja tutustuin Saarenmaan nähtävyyksiin; Pangan rantatörmään, Kuresaaren piispanlinnaan, Saaremaa Veskiin (=myllyyn), Suur Tõll ja Piret patsaaseen, Kaalin kraateriin ja Kõljalan kartanoon. Muhusta jatkoin matkaani takaisin mantereen puolelle (linkki kirjoitukseen) ja ajelin Torin ja Torin hevossiittolan kautta yöksi Viljandiin.Viljandissa (linkki kirjoitukseen) tutustuin Heimtalin viinanpolttimoon, Viljandin ritarilinnan raunioihin ja vanhaan vesitorniin. Jatkoin matkaani Suur Munamäelle ja ajelin sieltä yöksi Tarttoon.Tarttoon pikaisen tutustumiseni jälkeen (linkki kirjoitukseen) jatkoin matkaa Peipsijärven viertä Narvaan, jossa tutustuin Hermannin linnaan ja katselin Venäjän puolella olevaa Iivanan linnaa. Keli oli tälläkertaa onneksi niin hyvä, että pääsin Valasten vesiputoukselle sekä Ontikan rantatörmälle ja kartanolle. Yöksi suunnistin Kohtla-Järven kaupunkiin.

Viimeisenä automatkustuspäivänä (linkki kirjoitukseen) ajoin Paideen ja matkalla poikkesin tietysti muutamalla kartanolla, Lasilan ja Eiveren kartanoilla, ja näin Baltian korkeimman tekomäen. Paidessa kiertelin Vallimäen alueella ja tutustuin Pikk Hermanniin. Matkalla takaisin Tallinnaan pysähdyin Kõuen ja Purdin kartanolla (joka itseasiassa on näköjään ollut myynnissä hiljattain), Tuhalan noitakaivolla ja Viikinkikylässä, jonka alueelle en kylläkään mennyt sisälle.

Mitä opin?

Sain reissusta paljon itseluottamusta ja opin tuntemaan itseäni entistä paremmin. Myös hevos- ja ratsastustaitoni luonnollisestikin kehittyivät. Opin käyttämään englannin kieltä (+ natuke eesti keelt) ja selviytymään myös tilanteista joissa yhteistä kieltä ei ollut. Klisee ”matkustaminen avartaa” pitää paikkaansa ja vaikka tutustuin kohteeseen etukäteen ja lähdin matkaan ennakkoluulottomasti, sain matkasta paljon enemmän kuin uskalsin ikinä edes toivoa. Seuraavalla kerralla ulkomaille lähtiessäni otan mukaan vain repun ja pakkaan sinne kaikki välttämättömimmät. Nyt tavaraa oli mukana runsaasti, koska oli auto millä niitä kuljettaa, mutta tavaramäärän takia en viitsinyt lähtä nukkumaan esimerkiksi hostelliin, vaan yövyin halvoissa hotelleissa, jotta sain äärettömän tavaramääräni levitellä ja ”turvaan”. Reppureissatessa ja hostelleissa yöpyessä tulisi todennäköisesti kohdattua ihmisiä myös enemmän, kuin autossa yksin hurruutellessa ja hotellihuoneeseen vetäytyessä.

Pienellä rahalla saa pienen huoneen, mutta eipä sitä hotellissa käydäkkään kuin nukkumassa 🙂

Monta Viroon liittyvää myyttiä sain selville matkan aikana, mutta tämä liikennemerkki (kyltti jossa aurinkolasit/sokeanlasit?) etsii vieläkin selitystä mielessäni.

2.8.2015 Aika jättää aurinkoinen Tallinna ja palata Suomeen monta kokemusta rikkaampana. Nägemist!

Kestävä kehitys, osa 2

Tehtäväni työssäoppimimismatkaani liittyen oli myös selvittää, miten kestävä kehitys näkyy työssäoppimimispaikassa ja vapaa-ajalla. Kestävän kehityksen osa-alueista ekologinen kestävyys on ehkä helpoiten tutkittavissa, joten menin siitä mistä aita on matalin.

Ekologinen kestävyys terminä, mikä pitää sisällään ympäristöystävällisiä hankintoja ja toimintatapoja sekä materiaali- ja energiatehokkuutta, ei varmastikaan monelle virolaiselle ole tuttu. Silti toiminta mielestäni näytti säästäväiseltä; valot sammutettiin poistuessaan tilasta, ulkona ratsastettiin aina kun mahdollista, kuolaimet pestiin sankossa, ei juoksevan veden alla, hevosia pestiin vain tarvittaessa, maneesi sijaitsee tallin yhteydessä, joten talvella sisällä olevat hevoset lämmittävät sitä… Toki paljon olisi nykyaikaisia ratkaisuja, jotka voisivat lisätä energiatehokkuutta ja säästää myös työajassa – ehkä joskus toteutuvan remontin yhteydessä niitä otetaan huomioon.

Vaikka Euroopan ympäristökeskuksen tilaston mukaan EU-maista juuri Virossa on kaikkein saastuttavimmat uudet autot, löytyi monelta kulmalta sähköautojen latureita ja kauppakeskuksissa oli pyhitetty paikkoja läheltä ovia vähäpäästöisemmille autoille. Virosta tuli itseasiassa vuonna 2013 maailman ensimmäinen maa, jossa on kattava sähköautojen latausverkosto ja valtio voi antaa jopa 18 000 euroa hankintatukea sähköauton ostoon ja lisäksi kustantaa myös latauspisteen kotiin!

Töpselistä tankin täytettä!

Vaikka kierrättäminen Virossa ei ole vielä hirveän pitkälle kehittynyttä (esim. tallilla ei ollut kuin paperi- ja sekajätteen keräyspisteet), Virosta löytyy kyllä paljon kirpputoreja ja kierrätyskeskuksia. Myös pulloja kierrätetään, mutta pullonpalautuspisteet ovat yleensä erikseen sijoitettuja ja ehkä hieman vaikeasti löydettävissä. Pullojen keräyksestä kyllä vastaa tehokas kodittomien/laitapuolen kulkijoiden joukko.

Lisäksi tehtävänäni oli arvioida oman panoksen merkitystä työympäristön turvallisuuteen, terveellisyyteen ja viihtyisyyteen. Turvallisuudesta tulee ensiksi mieleen seikka joka pisti silmään tallilla ikävän usein; monet ratsastivat ja jopa hyppäsivät ilman kypärää. Monille se tuntui olevan ulkonäkökysymys; haluttiin pitää hieno lippalakki päässä kuin suojata pää kolhuilta. Itse luonnollisestikin käytin kypärää aina ratsastaessa ja toivottavasti näytin näin hyvää esimerkkiä esimerkiksi lapsille, jotka olivat tulleet tutustumaan ratsastukseen.

Ilman varusteita, mutta ei ilman kypärää. (Kuva parin vuoden takaa, ei työssäoppimismatkalta.)

Terveellisyydestä tulee mieleen ensimmäisenä pölyn määrä tallilla, mikä vaikuttaa mm. niin ihmisten kuin hevosten hengityselinten terveyteen. Yritin itse olla pölisyttelemättä turhaan heiniä ja kuivikkeita, mutta esimerkiksi kentän pölyämiseen en voinut vaikuttaa. Käytävien lakaisemisesta nousevaa pölyä olisi voinut vähentää kastelemalla käytävän ensin, mutta heillä ei ollut sellaista käytäntöä. Työntekijöillä on kuulemma astmaa, jota tupakinpoltto tuskin helpotti.

Yleiseen viihtyisyyteen vaikuttaa yleisilme ja siisteys, joten monesti lakaisinkin tallin piha-aluetta puruista ja heinistä. Viihtyisyyteen vaikuttaa myös ilmapiiri ja sanoinkin aina ”tere” kaikille ja autoin asiakkaita minkä osasin. Paikka oli kaikinpuolin yllättävän viihtyisä isoksi talliksi ja Pillelle kuuluu kyllä iso kiitos, että myös minä tunsin oloni tervetulleeksi ja viihtyisäksi.

Tallialue oli tilava ja aurinkoisella ilmalla oikein viihtyisä. Kuvassa näkyy myös jätteiden keräyspisteet.

Takaisin Tallinnaan

Perjantai aamu alkoi taas harmaana ja aika harmaalta näytti myös yöpymispaikkani Kohtla-Järve.

Lähdin ajelemaan kohti Paidea, Viron sydäntä. Matkalla sain napattua kuvan Baltian korkeimmasta tekomäestä, joka koostuu öljyliuskeen käsittelyn ylijäämämateriaalista. Mäki on valjastettu laskettelu ja motocross käyttöön ja siellä olisikin tulossa nyt viikonloppuna Kiviõli Motofestival.

Päivän kartanococtailiin kuului mm. tämä Kullenga mõis.

Ihmettelin kun yhtäkkiä alkoi riista-aidan näköinen aita ja kauempana näkyi jonkinsortin hirviolentoja laiduntamassa. Kyseessä oli varmaan jonkinlainen hirvieläinkasvattamo.

Matkalle sattui myös Eiveren kartano, joka oli remontoitu ja jossa toimi kartanohotelli.

Kun pääsin perille Paideen, onneksi sade lakkasi siksi aikaa, että pääsin tutustumaan Paiden Vallimäkeen ja sen torniin, Pikk Hermanniin.

Alueella oli myös ritarilinnanraunioita…

…joidenka päälle oli asettunut kattohaikarapariskunta, jotka kalisuttelivat nokkiaan kovaäänisesti. Ensimmäinen kattohaikaran pesintä Suomessa tapahtuu tänä vuonna Kosken kunnassa, kun taas Virossa pesiviä kattohaikarapareja arvellaan olevan noin 5000.

Kävin myös pyörähtämässä katsomassa Purdin kartanoa. Enemmän silmää miellytti kartanon sivurakennus, jota en kuitenkaan alkanut tutkimaan tarkemmin, sillä sen kulmalla oli kyltti eramaa, joka tarkoittaa suomeksi yksityisaluetta.

Kävin tutustumassa myös Tuhalan noitakaivoon…

…joka sijaitsee maanalaisen joen kohdalla, joten vesimäärän kasvaessa kaivo tulvii yli äyräidensä. Täällä olisi mahtava käydä keväällä!

Matkalla Tallinnaan olisi ollut myös viikinkikikylä, mutta tyydyin kuvaamaan kylän aitaa ohiajaessani, sillä mieleni teki jo takaisin Tallinnaan.

Lauantaina suunnistin sitten Tallinnan keskustaan nauttimaan viimeisestä päivästä. Lähdin ”tällä haavaa” Haavan pysäkiltä.

Torilla oli virolaista humppaa, josta tykkäsin kyllä kovasti. Kuvaan taisi sattua myös yksi laitapuolen kulkija, joita Virossakin riittää. Hieman syrjemmässä kulkiessani näin kodittomien nukkumapaikkoja.

Rahasta tanssiva mies, ja hyvin tanssikin kun kolikko kirstuun kilahti.

Vapaudenaukiolla oli käynnissä katukoripallon eli korvpallin otteluita.

Ensimmäistä kertaa löysin myös Katariinan kujalle, jonka oikeanpuoleinen seinä on osa 1531 palanutta Katariinan kirkkoa.

Seinälle oli nostettu koristeellisia keskiaikaisia hautakiviä, jotka olivat löytäneet Katariinan kirkon sisältä.

Tästä olen varmasti monesti kävellyt ohi, mutta en ole pannut merkille, että ovi kuuluu Mustapäiden talolle. Mustapäät olivat kaupungin suosituimpia nuorukaisia ja he järjestivät pitoja sekä huvituksia koko kaupungille. Talo on ilmeisesti myös sisäpuolelta komeaa katseltavaa.

Livemusiikkia parhaimmillaan. Tässä oli mukava seisoskella tovi kun aurinko lämmitti selän takana ja musiikki toi kylmiäväreitä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin kiitän ja kuittaan. Rankka reissu, mutta tulipahan tehtyä! Palaan asiaan kunhan olen päässyt tietokoneen ääreen (ajoittain pinna on kiristynyt kännykän blogisovelluksen kanssa).

Sadepäivien Viljandi, Tartto ja Narva

Heimtalin Viinaköök eli viinakeittiö 1800-luvulta, vaikkakin siinä on ilmeisesti nimestään huolimatta toiminut meijeri ja juustola. Kulmien pyöreät tornit toimivat myös savupiippuina.

Pilvet Viljandijärven päällä näyttivät uhkaavilta, mutta kerkesin hieman tutustua kaupunkiin.

Viljandin ritarilinnasta on säilynyt sotien vuoksi vain muutama kiviseinä. Kuva opastaulusta, josta näkyy linnoituksen alkuperäinen koko.

Jätin autoni pienen puiston viereen, jota reunusti komeat rakennukset ja taustalla pilkottaa puiden välistä hieman vanhaa vesitornia.

Tässäpä vähän korkeampaa tornia, nimittäin näköalatorni Suur Munamäen huipulla. Pidin siis ”lupaukseni” ja ”huiputin” Baltian suurimman mäen, vaikka keli oli kurja ja kroppakin tahtoi pistää hanttiin liiasta autossa istumisesta.

Koko päivän jaksoi sataa vettä, enemmän tai vähemmän, mutta seuraavaan yöpaikkaani Tarttoon ajellessa ilta-aurinko alkoi kurkotella säteillään pilvimassan läpi. (Kuvaa ”hieman” dramatisoitu)

Uusi aamukin alkoi vesisateella, joten loppujenlopuksi Tarttoon tutustuminen rajoittui tuulilasin läpi vastaantulevien ihmetysten katseluun.

Lähdin ajelemaan kohti Narvaa ja reitti kulki osaksi Viron suurimman järven, Peipsijärven, viertä. Järvi on Euroopan viidenneksi suurin ja antaa varmasti monelle paikalliselle elannon, sillä tienvarsilla oli monen monta kojua, joissa myytiin tuoreita kalatuotteita.

Saavuttuani Narvaan kelikin parani jopa auringonpaisteeksi asti. Kieltämättä jännitti hieman ajaa Narvassa, sillä se sijaitsee aivan Venäjän rajalla ja eksyinkin kerran raja-asemalle, mutta sain tehtyä u-käännöksen. En minä sillä, että vahingossa Venäjän puolelle eksyisin (rajamiehet kyllä pitäisivät siitä huolen), vaan sillä, että jos ei löydy yhteistä kieltä niin voi tulla väärin ymmärretyksi (kaupassa ja postissakin puhuttiin vain venäjää). Kuvassa Venäjän puolella oleva Ivangorodin eli Iivana linna.

Edustalla näkyy Narvan eli Hermannin linna ja takana näkyy Iivana linna. Linnojen välissä kulkee Narvajoki ja Hermannin linnan edustalla oli raja-asema-aluetta.

Narvasta suunnistin Ontikan rantatörmälle, jossa oli myös Viron korkein vesiputous, Valasteen putous…

…mutta jossa virrannee vesi vain keväällä. Vaikuttavan näköinen paikka silti. (Tämä kuva otettu opastaulusta)

Ontikan rantatörmä on Ruotsin Öölannista alkavan ja Venäjän Laatokan seudulle päättyvän, yli 1 100 kilometriä pitkän Baltian klintin korkein kohta. Ontikan rantatörmä on myös Viron korkein klintti, korkeimmalta kohdaltaan 55 metriä merenpinnan yläpuolella.

Lähellä merenrantaa oli Ontikan kartano, joka ilmeisesti kuului jonkinsortin suomalaiselle kuuluisuudelle (Kalle Palanderille ja hänen vaimolleen).

Muhu ja Saarenmaa

Maanantaina lähdin maha aamupalasta täynnä ajelemaan kohti Virtsua, josta jatkoin matkaa autolautalla kohti Muhun saarta.

Keli oli kohillaan, kun saavuin Tihusen tilalle ja majoituin olkikattoisen talon yhteen huoneeseen.

Hirsiseinät ja vanhat huonekalut toivat tunnelmaa.

Lähdin ajelemaan Pangan rantatörmälle, jossa oli myös myyntikoju ja näköalatorni (johon ei kuitenkaan päässyt).

Klintti on 21 metriä korkea, joten tuulisella kelillä ei houkutellut mennä hirveän lähelle reunaa. Ennen muinoin tässä on uhrattu ihmis- ja eläinuhreja meren jumalalle.

Seuraavaksi suunnistin tutkimaan Kuressaaren, Saarenmaan pääkaupungin, piispanlinnaa. Kuvassa näkyy rehevöitynyttä vallihautaa, linnanmuuria ja oikealla kaksi puuhuvilaa, joiden välistä meni silta linnoituksen sisälle.

Piispanlinnassa oli alkamassa ilmeisesti jotkin isommat kinkerit, kun isoa katsomoa pystytettiin muurien sisäpuolelle.

Piispanlinnan muurin päällä pääsi kävelemään ja tutkimaan ympäristöä. Kuvassa vasemmalla kurtiini, eli suora muurin osa ja oikealla raveliini, jonka tehtävänä oli suojata kurtiinia.

Tuommonen ovi ois kyllä kiva omaan taloon…

Kuressaaren Moulin Rouge… No ei nyt sentään, vaan Saaremaa Veski, Kuressaaren vanhin ravintola vuonna 1899 rakennetussa tuulimyllyssä.

Suur Tõll ja Piret ovat Saarenmaalaisia jättiläisiä, jotka esiintyvät monissa kansantarinoissa.

Kaalin kraateri on syntynyt meteoriitin törmätessä maahan esihistoriallisella ajalla tai jos mytologiaan on uskominen, Virumaalla syntynyt Taarapita-jumala vain lensi Saarenmaalle. Lähistöltä löytyy myös kahdeksan pienempää kraateria. 

Kõljalan kartano, taas yksi kartano, joka meinaa rapistua yksin ylhäisessä yksinäisyydessään. 

Ilta-aurinkoa paluumatkalla Saarenmaalta Muhun saarelle siltaa pitkin.

Tiistaina osallistuin ratsastusreissulle luonnonuskonnonreitille. Varsa kirmasi uteliaana ratsastajien mukana.

Lallin liukukivi, jota pitkin pyllymäkeä laskiessa sai esittää toivomuksen, jonka kiven henki sitten siunaa. Harmi, että ohjaaja ei ollut niin hirveän perillä muinaiskulttuurista (näitä reissuja kuulema menee vähän), toisin kuin Tihusen isäntä, Martin, jota en kerennyt nähdä kuin vilaukselta aamupalalla.

Päätin jatkaa matkaani, vaikka olin varautunut halutessani viipymään Muhussa pidempäänkin. Matkalla Viljandiin ajoin Torin kautta nähdäkseni Torinhevosten siittolan. Hevosia näin, mutta tallialue taisi olla avoinna yleisölle vain tilauksesta. 

Onneksi pitkiä ajomatkoja piristää paikannimet!

Vana Tallinn ja Palmse, Again!

Lauantaina aloitimme aamun hotellin aamiaisella ja pienen ruuan sulattelun jälkeen suunnistimme lähimmälle bussipysäkille ja lähdimme kohti Tallinnan keskustaa. Päivä meni leppoisasti kävellessä ympäri vanhaa Tallinnaa pitäen huolta syömä- ja juomapuolesta. Kävimme itseasiassa syömässä kunnon pihviravintolassa, Goodwin the Steak Housessa. Tunnelmia päivästä kuvien muodossa:

Kauniita ovia, osa 308. Ovet johdattavat Kolmen Sisaren hotellin aulaan.

Kauniita ovia (tai no oviaukkoja) aihe jatkuu.

Yhden oven suusta kurkistaessa näytti tältä.

Tuli siellä vastaan kauniita ikkunoitakin.

”Vähän” kalliimmat autot eivät olleet harvinainen näky.

Tässä kerättiin rahaa tämän helmen kunnostamiseen.

Toisenlaisia hevosvoimia. Tupsujalat tepsuttelee.

Elävää musiikkia oli tarjolla runsaasti, tässä posetiivarin säestämänä.

Ikuistuimme todennäköisesti tulevan turistimainoksen taustalle istuskellessamme terassilla.

Sunnuntaina nautittuamme taas hotellin aamiaisen, kävimme pikaisesti tutustumassa lähiseudulla oleviin nähtävyyksiin; Piritan luostarin raunioihin ja Maarjamäen muistomerkkiin. Luostariin tutustuimme vain aidan ulkopuolelta ja muistomerkkiä tyydyimme sateen ”yllättäessä” kuvaamaan tuulilasin läpi. Itseasiassa meillä oli hieman ”kiire” lähteä ajamaan Palmsen kartanolle Suur Hobupäeville, joihin olin saanut ilmaisliput yhdeltä naiselta, johon Veskimetsassa tutustuin.

Piritan luostari on kokenut sen verran kovia Iivana Julman johdosta, ettei pystyssä ole kuin komea päätyjulkisivu ja sivuseinät. 

Maarjamäen muistomerkki on perustettu neuvostovallan puolesta kaatuneiden muistoksi. 35 metriä korkea obeliski näkyy kauas ja muistomerkki on kuulema saanut nuorison toimesta lisänimen Pinokkion hauta.

Suur Hobupäevillä oli eestin työhevoslinjaisten hevosten näyttely (jos oikein ymmärsin vironkielisestä ohjelmasta ja juontajan puheesta).

Kartanon puistoalueella oli tarjolla vankkuriajelutusta.

Kiersimme nyt koko kartanoalueen ”luvan kanssa” kunnolla, kun viimeksi en kehdannut kaikkialle mennä, kun en ollut ostanut lippua.

Kartano oli täynnä viimeisteltyjä yksityiskohtia…

…Ja lattiaankin oli panostettu.

Kävimme nauttimassa päiväruuat ravintola Peter Ludwigissa. Ruoka oli yhtä hyvää kuin miltä näytti!

Vanha oritalli, joka nyt toimi tilana viinan valmistus näyttelylle ja kaupalle. Joskus muinoin täällä oli tehty myös Guinness World Record valmistamalla maailman väkevintä viinaa.

Tällä masiinalla on mitattu alkoholiprosentti.

Kävimme nyt myös sisällä kasvihuoneessa (jota viimeksi ihailin vain ovensuusta), jossa kasvatettiin mm. ananasta.

Sepän pajassa sai halutessaan takoa itselleen pienen onnenesineen muistoksi, tässä tulossa hevosenkenkä.

Paluumatkalla poikkesimme nappaamassa kuvan Kiiun tornista, joka on Baltian pienin säilynyt keskiaikainen linnakerakennus. Paikallinen kartanonherra rakennutti Kiiun vasallilinnoituksen eli Kiiun munkkitornin 1500-luvun alussa linnoitetuksi torniasunnoksi.

Lähdin saattamaan miestäni lentoasemalle, mutta myöhästyimme bussista, joten kerkesimme tutustumaan Linnahalliin, tuohon rapistuvaan (mutta suojeltuun) kulttuuri- ja urheilukeskukseen.

Linnahall eli kaupunginhalli valmistui vuoden 1980 kesäolympialaisiin, jolloin Tallinnassa oli Moskovan olympialaisten purjehduskisat. Nykyään rakennus on pääosin tyhjillään ja ilmeisesti osittain käyttökiellossa, mutta ajaa asiansa nuorten hengailupaikkana.

Lentoasemalta hotellille päin palatessani kävelin Vanhankaupungin läpi, jossa talot näyttäytyivät kirjaimellisesti eri valossa kuin päiväaikaan.

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Loppuviikko, eli keskiviikosta perjantaihin, on mennyt aika tiiviisti hevostelun merkeissä. Illasta olen osallistunut joka ilta ratsastustunnille ja olen saanut mennä Poletolla, tuolla 13-vuotiaalla lempeällä jättiläisellä. Rodultaan se on myös Latvialainen puoliverinen, niinkuin Kegumskin. Itseasiassa juttelin ennen pois lähtöäni viikonlopun kilpailuita tuomaroimaan tulleen naisen kanssa ja hän kertoi Poleton ja hänen yhteisestä menneisyydestä. Hän näytti kuvia siitä kun oli löytänyt Poleton. Kylkiluut ja lonkkaluut törröttivät, koska Poleto oli ollut niin laiha ja sään kohdalla oli isot lyöttymät todennäköisesti satulasta. Arvelin jo aiemmin, että Poletolla on huonoja kokemuksia satulasta, mutta nyt sain tietää, miksi Poletoa satuloidessa se alkaa neuroottisesti heiluttamaan päätä heti kun se vain näkeekin satulan… Sen jälkeen Poleto oli tullut Veskimetsaan ja alkanut kuntoutua ja saada lihaa luiden päälle. Tuomari sanoi, että haluaisi ostaa Poleton itselleen, mutta he eivät olleet vielä päässeet hinnasta sopimukseen. Olisi ollut niin mielenkiintoista jutella enemmän, mutta olin juuri silloin nostelemassa viimeisiä matkatavaroita autoon ja lähtemässä hakemaan miestäni lentoasemalta.

Poleto se jaksoi aina ruokinnankin aikaan seistä hiljaa paikallaan ja korvat höröllään odottaa ruokaa. Miten paljon pahaa tuo eläin on kokenutkaan ja silti jaksaa uteliaana ja korvat höröllä ottaa vastaan uuden ihmisen…

Perjantaina ennen lähtöäni, ratsastin Remingtonilla, harmaalla eestinhevosruunalla, josta säpäkkyyttä löytyi, mutta myös herkkyyttä. Harmi, että mm. käsilihakseni olivat niin jumissa tallitöistä ja ratsastuksesta, että en oikein päässyt rentoutumaan Remingtonin selässä ja myötäämään kädellä. Lisäjännityksen ratsastukseen toi toisessa päässä kenttää huriseva lanauskone, joka Remingtonin mielestä oli potentiaalinen hevosensyöjähirviö. Noh, työskentelimme toisessa päässä kenttää lyhyissä pätkissä pitäen usein huilitaukoja (minä niitä tarvitsin) ja pääsimme jopa hallitusti menemään useita kertoja kavaletteja molemmista suunnista laukaten. Tykkäsin Remingtonista kovasti, sillä se oli herkkä, kuuliainen ja eteenpäinpyrkivä. Kunpa saisin ratsastaa sillä joskus ilman inhottavia lihasjumeja.

Niin alkoi olla lopuillaan kolmen viikon työssäoppimisjaksoni Veskimetsassa. Tänne varmasti palaan vielä joskus vierailulle! Päätin leipoa kiitokseksi tallin porukalle bravuuriani, suklaapiirakkaa. Piirakka kohosi uunissa vähän epätasaisesti (uunin vika!), joten yksi kohoamaton nurkka piirakasta hieman paloi. Leikkasin palaneen kohdan pois ja sain vielä kuitenkin melkein 30 palaa tarjottavaksi asti.

Namnam

Pöydälle jätin saatekirjeen.

Meinasin ensin vapaa-ajalla lähteä käymään ajelemassa jossakin, mutta loppujenlopuksi pakkaaminen, oman huoneen siivoaminen, työkamppeiden puhdistaminen ja ensi viikon suunnitteleminen vei niin paljon aikaa, että luppoajan käytin fiilistelyyn ja ympäristön kuvaamiseen.

Tallipiha näyttää aurinkoisella ilmalla viihtyisältä.

Tässä tunti- ja yksityishevosten tallien välissä oleva tallipiha, jossa aina ratsauduttiin ja jalkauduttiin.

Nahistelijat.

Romi, tämä ahne kaveri, toimi terapiaratsuna ja aamulla ruokia jakaessani se heitteli tavarat karsinansa ovesta pitkin käytävää, ellei ruokintapalvelu hänen korkeutensa mielestä pelannut riittävän nopeasti.

Ikävä tulee, mutta nyt on aika jatkaa seikkailua!

Väliraportti

Tiistai päivä meni hevoshommissa ja sain taas illasta ratsastaa Poletolla. Jännä mennä välillä vähän eteenpäin pyrkiväisemmällä hevosella, välillä joutuu jopa toppuuttelemaan! Vapaa-ajalla suunnittelin myös tulevaa viikonloppua, sillä rakas avomieheni lentää tänne viikonloppuloman viettoon seurakseni. Todellisuudessa varasin siis vain hotellin, saa sitten nähdä mitä muuten keksitään tehdä.

Ensi viikko olisikin sitten vapaata kiertelyä pitkin Viron maata, siihenkään ei ole vielä mitään isompia suunnitelmia. Haluan ainakin käydä vierailemassa Tihusen tilalla Muhun saarella. Kysyin myös sinne työssäoppimaan, mutta he ottavat sinne harjoittelijoita vain turistiajankohdan ulkopuolella. Martin Kivisoo, paikan isäntä, toivotti minut kuitenkin tervetulleeksi tutustumaan tilaan muutaman päivän ajaksi.

Mutta en kadu yhtään sitäkään, että tulin tänne. Tuskin olisin Suomessa ikinä edes eksynyt näin isolle tallille. Ratsastustaitoni on luonnollisestikin kehittynyt, kun olen saanut ratsastaa lähes päivittäin taitavan valmentajan valvovien silmien alla. Mutta olen myös saanut pitää riittävästi vapaa-aikaa, jotta olen saanut levätä ja tutustua ympäristöön. Olen myös saanut paljon uusia tuttavuuksia, vaikka ensin tuntui, että kaikki ei uskalla puhua minulle. Olen oppinut kieltä ja ehkä vähän kulttuuriakin, ensi viikolla syvennyn näihin varmasti lisää. No mutta, tästähän meinaa tulla kattava väliraportti! Matka on vasta vähän yli puolen, paljon on vielä nähtävää ja koettavaa edessä!

Pitää osata ottaa lunkisti, vähän niinkuin tämä tallikoira, joka on muuten entinen poliisikoira ja ikääkin alkaa olla jo kiitettävästi.

Pärnu

Sunnuntaina nukutti niin makeasti, että liikkeelle pääsin vasta iltapäivän puolella, mutta hyvin kerkesin tehdä päiväreissun Pärnuuseen. Matkalla piti tietenkin pysähtyä muutama kartano tutkimassa (yllätys-yllätys).

Vaimõisan kartano, joka on nykyään kuulema yksityisomistuksessa ja sitä entisöidään. Pientä pintaremonttia…

Kaelasen kartano, joka taisi myös toimittaa oppilaitoksen virkaa nykyään.

Heti kun saavuin Pärnuuseen, tuonne Viron kesäpääkaupunkiin, alkoi paistamaan aurinko. Suunnistin ensin meren rantaan, missä hiekkarantaa riitti silmänkantamattomiin. Vaikka Pärnu on ollut yksi vilkkaimmista hansakaupungeista, en onnistunut löytämään keskiaikaista tunnelmaa. Vierivieressä oli kyllä toinen toistaan komeampia huviloita. Vaikka Pärnu oli vähän enemmän minun mieleeni kuin Haapsalu, en kuitenkaan tuntenut kuuluvani sinnekään. Kaunis kaupunki ja paljon tekemistä, mutta kylpylöissä lilluminen, purjehtiminen, tenniksen pelaaminen tai rannalla makoilu ei vain ole minun juttuni.

Tai no okei, ehkä tämä voisi olla minun juttuni?

Tämä kortteli oli lähellä Rüütli katua, jota pidetään Pärnun kaupungin keskuksena.

Taidetta löytyi jos jonkinmoisista paikoista.

Punane torn eli Punainen torni on kaupungin vanhin rakennus ja ainoa säilynyt rakennelma kaupungin keskiaikaisesta suojamuurista. Torni on toiminut vankitornina, mutta nykyään se toimii taide- ja galleriapaikkana.

Lounge Villa

Mukavan näköinen majatalo, vaikkakaan nurkkatiilet ja ikkunan ympärykset eivät olleet aitoja vaan maalattuja.

Tämä rakennus miellytti silmää, mutta en päässyt perille siitä mikä tämä on/on ollut.

Mudaravila on vuonna 1927 rakennettu kylpylärakennus, jossa toimii nykyään myös hotelli.

Maanantai meni taas tallihommissa ja illalla osallistuin ratsastustunnille, jolla menimme kavaletteja. Sain ratsastaa tallin isoimmalla hevosella, Poletolla, joka oli lempeä jättiläinen, mutta tarvittaessa myös vauhtia löytyi. Illasta olin jo rupeamassa nukkumaan, kun eräs tallilla työskentelevistä tytöistä tuli pyytämään apua keittiön lieden kanssa, sillä siinä kaikki levyt eivät toimi. Jäin jutustelemaan hänen kanssaan ja yhtäkkiä saimme päähämme lähtä uimaan. Hyppäsimme autoon ja suunnistimme rannalle, mutta sain kastautua meressä yksin, sillä tyttö jänisti viime metreillä. Mutta se ei haitannut, oli meillä silti hauskaa. Paluumatkalla saimme todistaa autojen nokkakolaria, mutta paikalla oli jo tarpeeksi auttajia, joten kiersimme törmäyspaikan ja ajelimme kämpille.

Suuren urheilujuhlan tuntua

Perjantaina hoidin taas hevosten aamuruokinnat. Perjantaista sunnuntaihin on isot (kansainväliset?) esteratsastuskilpailut Niitväljan ratsastuskeskuksella ja Pille lähti kilpailupaikalle ratsastamaan hevosensa, joten lähdin mukaan katsomaan kisoja.

Menomatkalla ajoin Harkun kartanon kautta. Itse kartano ei näyttänyt kummoiselta ainakaan ulkoapäin, mutta kartanon historia on moninaisempi; mm. kartanossa on allekirjoitettu Suuren Pohjan Sodan antautumissopimus, kartanossa on toiminut alaikäisten rikollisten siirtola ja kartanon mailla on toiminut toisen maailmansodan aikaan keskitysleiri.

Onneksi lähdimme kahdella autolla, sillä Pillen auto ei suostunutkaan enää lähtemään käyntiin, joten palasimme tallille minun autollani. Onneksi myös keli parani sopivasti iltapäivälle, sillä sääennuste oli luvannut 16 mm vettä ja kyllähän sitä tuli parissa tunnissa ihan kiitettävästi.

Illalla ratsastin taas Kegumsilla ja hyppäsimme kavaletteja ja pieniä ristikoita, sillä Kegumsin jalat eivät kestä hypätä isoja esteitä. Olipa mukava hypätä pitkästä aikaa ja Kegumskin oli oikein miellyttävä ratsastaa.

Kegums on 15-vuotias Latvialainen puoliverinen. Sen vasemman etujalan polvi on isohko ja vähän kokkapolvinen. Ennen Kegumsilla on hypätty kuulemma paljon, joten liekkö jalan virheasento kehittynyt ajan myötä. Jaloissa olen myös huomannut turvotusta, joskus enemmän ja joskus vähemmän.

Vähän laihahko ja romuluinen, mutta luotettava ja lempeä.

Lauantai aamu meni kölliessä, kun en jaksanut aamupalan jälkeen liikkua minnekään. Iltapäivän puolella lähdin ajelemaan kohti ratsastuskilpailupaikkaa ja saavuinkin sopimoilleen näkemään Pillen luokan. Radan ensimmäinen este oli pitkähkö trippeli ja toinen este korkea pysty, joten monelle ratsastajalle tuotti vaikeuksia koota hevosta pitkän ja matalan hypyn jälkeen korkeaan ja lyhyeen hyppyyn. Pillellä rata meni loistavasti, kunnes viimeisellä esteellä tipahti puomi – liekkö kerkesi nuolaista ennenkuin tipahtaa.

Aina ei voi onnistua. Takana näkyy radan ensimmäinen este, trippeli.

Vettä alkoi ripeksiä, joten lähdin ajelemaan. Löysin Rummun louhokselle, jossa aikoinaan on työskennellyt Murrun vankilan vangit. Louhoksella on louhittu liuskekiveä eli Vasalemman marmoria ja sen sivutuotteena on kasaantunut noin 70 metriä korkea tuhkamäki. Vankilan lakkauttamisen jälkeen louhoksen kuivana pitäneet pumput pysäytettiin ja vesi nousi niin nopeasti, että koneet ja rakennukset jäivät veden alle. Sukeltajalle kirkasvetisestä louhosjärvestä avautuu vedenalainen vankila ja muutaman rakennuksen rauniot toimivat myös uimareiden hyppytorneina.

Vankilan muurien vartiointitornit piikkilankoineen toivat luotaantyöntävän fiiliksen.

Tuhkamäen päältä näki mitä muuri kätki sisälleen; Murrun vankilan.

70 metrin korkeudesta pystyi myös katselemaan louhoksen veden varaan jääneitä rakennuksia.

Vesi oli kirkasta ja järvi onkin saanut lisänimen sininen laguuni. Pysyisi vaan nuo roskatkin poissa.

Porukkaa riitti vaikka oli viileä ja sateinen keli, varmaan helteellä paikka on tupaten täynnä.

Paluumatkalla pysähdyin Vasalemman kartanolla. Pakko myöntää etten jaksanut nousta autosta ulos, vaan otin kuvat tuulilasin läpi.

Kartano toimii nyt kouluna, mutta sitä on kuulema käytetty myös elokuvan kuvauspaikkana englantilaisena huvilana.

Matkalla kävin myös Padisen luostarissa…

…jonka tornista näkyi Padisen kartano.

Kävin heittämässä vielä ylimääräisen lenkin Pakrin majakalle, mutta näin sumuisella ilmalla ympäristö ei päässyt ihan oikeuksiinsa – ehkä paremmalla ilmalla uudestaan.