Back in Business

Intouduin kirjoittelemaan kuulumisia pitkästä aikaa, ettei kukaan luule etten ikinä palautunut Viron reissusta 😀

Aika menee niin nopeasti kun on paljon tekemistä. Lähijaksoja koulussa ei ollut syksyllä enää montaa, mutta kerkesin käymään toisen ryhmän mukana parin päivän retkellä Patvinsuolla ja tein oman vaelluksen ohjaus -näyttöni Pyhä-Luoston kansallispuistossa.

Reittikuva näyttösuunnitelmasta. Ensimmäisenä päivänä lähdimme liikkeelle vasta iltapäivän puolella, mutta kerkesimme hyvin ennen pimeän tuloa ensimmäiselle majapaikalle, Karhunjuomalammen laavulle. Seuraavana päivänä kerkesimme hyvin kävellä kauemmalle yöpymispaikkavaihtoehdolle, Pyhälammen laavulle. Viimeisen päivän matka ei ollut enää pitkä, joten pysähdyimme muutamaksi tunniksi tutustumaan Lampivaaran ametistikaivokseen.

Reitin alku kulki rakkakivikossa Suomen suurimman kurun, Isokurun, pohjalla.

Syysvaellus kävi alkutalven vaelluksesta, sillä pikku pakkanen piristi päiviä ja öitä. Pienet lammet olivat riitteen peittämiä.

Pyhänkasteenlampi ja sen 17 metriä korkea putous. Lampi ja putous ovat saaneet nimensä kristinuskon ja metsäsaamelaisten vanhojen uskomusten kohtaamisesta.

Karhunjuomalammella ei onneksi näkynyt karhuja, mutta kuukkeleita, metsämiehen sielulintuja, kyllä. Suomessa on paljon lintuihin liittyvää mytologiaa; uskotaan muun muassa, että vesilinnun munasta on syntynyt koko maailma, jumalten viestiä vievät muuttolinnut lentävät linnunrataa pitkin ja kuolleen metsämiehen sielu siirtyy kuukkeliin.

Tuntureiden laella oli hieman lunta, mutta lumikengille ei ollut vielä tarvetta.

Ilta-auringon hehkua Latvavaaran päältä.

Kiviä tutkaillessa vierähti tovi. Kiviinkin on liitetty kaikenlaisia uskomuksia, varsinkin ametisteihin, mutta on kivistä konkreettistakin hyötyä; esimerkiksi kvartsilla saa aikaiseksi kipinän. 

Ametisti on korukivenä käytetty violetti kvartsinmuunnos. Muinaiset kreikkalaiset uskoivat, että ametisti suojelee omistajaansa päihtymykseltä, joten he pitivät ametistia yllään ja tekivät siitä juoma-astioita.

Yksi asia johti sitten toiseen, joten olenkin nyt lähdössä huomenna töihin Luostolle, joten muutimme pari viikkoa sitten avopuolisoni kanssa halvempaan asuntoon syrjäisemmälle alueelle (asuimme ennen ihan kaupungin sykkeessä). Uusi asuinalue on lähempänä suunnittelemaamme rakennuspaikkaa ja voisipa tänne koirakin paremmin sopeutua, varsinkin kun metsästys- ja lenkkimaastot on lähempänä kuin ennen.

Uusi asunto on melkein kymmenen neliötä isompi, joten vihdoin saatiin myös työpöytä, jonka virkaa toimittaa entinen ruokapöytänä toiminut jyhkeä tammipöytä.

Makuuhuoneeseen mahtui myös yöpöydäksi vanha Singeri, joka pari vuotta pölyttyi aitassa.

Ikkunoista näkyy vastapäisen kerrostaloikkunoiden sijaan luontoa.

Edellinen asukas oli rei’ittänyt seiniä huolella, joten maalasimme kaikki seinät; muut valkoisiksi, paitsi olohuoneesta ja makuuhuoneesta yhden seinän violetihtavan väriseksi. Sittenpä saimmekin tehdä omat reikämme seiniin, joten pääsipä jousipyssy ja länkkäritaulu arvoisilleen paikoille.

Muita huonekaluja ei tarvinnut hankkia uusia, paitsi keittiönpöytä ja tv-taso, jotka saatiin käytettyinä tutuilta. Eurolavat toimi aikansa hyvänä tv-tasona, mutta muutossa tuli huomattua, että kyhäelmä oli melkoinen pölyn kerääjä. Astmaatikkona lienee parempi vaihtoehto helposti pyyhittävissä oleva taso.

Koulukin tuntuu valmistuvan ihan käsiin kun näyttöjä on tullut suoritettua sellaisella tahdilla, että jäljellä olisi enää yksi näyttö ja sitten saisinkin jo ”paperit ulos”. Siispä olen ikuisena opiskelijana jo pidemmän aikaa suunnitellut jatkokoulutusta ja pikkuhiljaa alkaa suunnitelmat hahmottumaan. Tarkoitus on hakea korkeakouluun kahdelle eri linjalle, katsotaan sitten kummalle pääsen. Ja jos ei onnistu ensi yrittämällä niin sitten uudestaan…

Kouluvuosi huipentui riistaruokakurssiin, jossa saimme valmistaa ja nauttia peräti 11 eri riistalajista valmistetusta ruuasta.

Lapin hiihtovaellus

Viime viikolla kävimme ”opintoretkellä” hiihtovaelluksella Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Melkoinen opintoretki olikin; opin mm. hiihtämään, kaatumaan sukset jalassa ja ilman, ”eksymään” merkityllä reitillä ja tuli sitä elämän tarkoitustakin siellä pohdittua ihan porukalla. Loppujen lopuksi hiihtomatkaksi tuli lähemmäs 70 kilometriä, sillä ensimmäisenä päivänä kiersimme lumivyöryvaara-alueen ja viimeisenä päivänä teimme 8 kilometrin ylimääräisen lenkin pienen harhailun takia. Alkuun pelotti että kestääkö kroppa koko reissua. Viime joulukuussa polvilumpio kävi jälleen sijoiltaan, joten polvi ei ole toiminut kunnolla sen jälkeen. Selvisin kuitenkin reissusta melkein ehjänä; Lappiin jäi vain pala sydäntä.

Lähdimme matkaan Hetasta ja pysähdyimme Pyhäkeron latukahvilalle lounastamaan. Kaaduin heti ensimmäisissä alamäissä, sillä rinkka selässä tasapaino ja oikean painopisteen hakeminen olivat vielä hukassa. Reitillä tuli vastaan ensimmäinen kuru, jossa oli lumi tehnyt lippoja kurun reunoille – eli potentiaalisia lumivyöryn alkuja. Haaravaarankurun kiersimmekin lumivyöryvaaran takia. Hyvä niin sillä piippareita ei ollut mukana. Olimme perillä leiriytymispaikassa, Sioskurussa, noin kahdeksan aikaan illalla ja paikat olivat äkkiseltään hiihtämisestä aika kipeinä, joten päätin nukkua yön tuvan puolella.

Aamulla sain ilokseni huomata, että kolotukset olivat kropasta hävinneet ja lihakset vertyneet, joten päivän hiihtomatkaan sai lähteä puhtaalta pöydältä. Matkalla näimme riekkoja, jotka olivat viime yönäkin kiroilleet yöpymispaikkamme lähellä. Pidimme ruokatauon noin puolessa välissä matkaa ja saavuimme yöpymispaikallemme Hannukurulle jo noin viiden aikoihin. Illasta jäikin hyvin aikaa käydä saunassa, tehdä ruokaa ja sulatella vettä lumesta. Jos voimia olisi ollut jäljellä enemmän, oltaisiin voitu tehdä reissu Outtakka-tunturille. Myös aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa reissun aikana ja värjäsi pilvet punertaviksi painuessaan taivaanrannan taa. Niin minäkin painuin pehkuihin telttaan hyvissä ajoin.

Aamu alkoi taas usvaisena, mutta onneksi silti saimme välillä ihastella tunturijonoa, jolle olimme itseasiassa tänäpäivänä kiipeämässä. Pysähdyimme lounastamaan Suaskurun kodalle ja tankkasimme vielä hieman energiaa, ennen kuin aloimme kivuta Vuontiskeron ja Keräskeron välistä Montellin majalle. Sen jälkeen oli vielä pieni nousu ja lasku kolmannelle yöpymispaikallemme, Nammalakurulle. Tuuli oli aika navakka, kuulemma 17 m/s ja puuskittain toki vielä kovempi, joten kaikki päättivät levätä viimeisen yön tuvan puolella.

Jos viimeisenä päivänä sää olisi ollut selkeämpi, olisimme hiihtäneet Pallastunturin yli, mutta keli jatkui vaalean utuisena. Sää kyllä selkeni myöhemmin niinkin paljon, että sain kasvoihin komean punoituksen ja rusketusrajan keskelle otsaa. Otin näin viimeisenä päivänä vetääkseni kaverin ahkion, johon laitoin rinkkani ja ai että alkoi suksi luistamaan ja tasapaino pysymään! Vauhti oli viimeisenä päivänä jo aika kova – porukan hiihtotaito oli kehittynyt ja kotimatkakin taisi monella olla mielessä. Vauhtisokeuden takia varmaan hiihdimmekin Pallakselle vievästä risteyksestä ohi ja huomasimme kohta olevamme Sieppijärvellä. Onneksi Sieppikeron länsipuolta meni toinen reitti, joten meidän ei tarvinnut palata alkuperäiseen risteykseen asti. Matkalla riitti myös muuta pientä ylimääräistä puuhaketta, kuten suksestani irronnut side, mutta siitäkin selvittiin.

Ainoastaan viimeisenä päivänä meinasi usko loppua aika loppusuoralla, kun aurinko muutti ladun sohjoksi ja kuumotti hiihtäjääkin. Muuten suksi luisti hyvin – alamäissä liiankin hyvin. Sopivammilla varusteilla olisin voinut jatkaa vaellusta vielä ties kuin kauan. Tarkoitus olisikin palata kesällä samaiselle alueelle. Ja ehkä joskus vielä talvellakin, etsimään jäänyttä sydämen lohkaretta.